Suomen kokoisessa harvaan asutussa maassa kanta autoiluun merkitsee samalla kantaa siihen, kuinka laajana haluaa Suomen asuttaa. Minä haluan, että maaseudullakin on mahdollisuus elää ja saada toimeentulonsa. Joko perinteisistä maaseudun elinkeinoista, uusista yrittäjyyden muodoista tai etätyöstä.Siksi en teilaa yksityisautoilua, vaan haluan kehittää kulkemistakin monimuotoiseksi ja toivon, että myös autoilun tekninen kehitys menee ympäristöystävällisempään suuntaan.
Pääkaupunkiseudun julkinen liikenne ja maaseudulla köröttävät bussit ovat kaksi eri asiaa. Jämsässäkin voi toki elää ilman autoa, jos asuu taajamien keskustan liepeillä. Mutta jos haluaa liikkua laajemmin tai sukuloida jossain Jämsän kolkassa, niin viimeistään Rotkovuoren liepeillä mäkiä pyörän selässä kavutessa tulee auton autuus mieleen. Auto myös tuo vapauden niille, jotka vammansa tai ikänsä eivät voi liikkua pyörällä.Suomalaisten autolla ajamista matkoista kuitenkin neljäsosa on alle kolme kilometriä. Ja pyörä on jo keksitty!
Maalla asuvan on muistettava, että raikkaalla ilmalla , kirkkaalla tähtitaivaalla ja lähellä olevilla mustikkametsillä on hintansa. Palvelut ovat kaukana, lasten koulumatka taksin kyydissä kestää pidempään kuin pyörällä keskustan koulusta lähialueelle.
Oman auton käytön lisäksi tarvitaan erilaisia tilausautoilun muotoja julkisen liikenteen rinnalle. Tyhjänä köröttävä iso bussi ei ole ympäristöystävällinen. Vihreään autoilupolitiikkaan jatkossa kuuluu, että autoilu on kalliimpaa siellä, missä julkinen liikenne toimii ja edullisempaa siellä, missä julkista liikennettä ei ole.
– Saara Peutere-Heikka –
