Niinpä niin, niin sitä käy ylpeys lankeemuksen edellä, sanoisi edesmennyt mummoni. Meitä vihreitä on tosiaan parjattu keskustelupalstoilla citymaastureilla kaahaaviksi eliitin edustajiksi, minkä toki olemme kolmesti kieltäneet. Vaan kuinkas kävikään? Meikäläisen autohistoriastahan löytyy maasturi: ei mikään citymalli, vaan aito testosteronintuoksuinen neliveto. Käryävä diesel, jonka vetovoima kiskoo citymaasturin vaikka Patajoen kanavatyömaalta. Sen piikkiin pistän yhä aamuisin leuastani työntyvät mustat partakarvat!
Rakkaasta Pajerostani lienee jo aika jättänyt. Muistan kuitenkin, kuinka räyheästi sillä kurvasin Seppolan koulun ahtaaseen parkkiruutuun ja kuinka laaja näköala alhojärveläiseen agraarimaisemaan avautui sen korkealla kumottavasta tuulilasista. Kuinka ylväästi ja karusti moottori huutaen ohitin maasturillani ysitiellä lumeen juuttuneet tavikset!
Myös muutama hieman nolompi tapaus Pajero-parkaan liittyi. Mennessäni mansikanpoimintaan juutuin viimeisilläni raskaana ohjauspyörän ja penkin väliin. Kerran Arvion risteyksessä penkin kiinnitys irtosi. Luojan kiitos suojatielle suuntaava mummo oli ketterää laatua. Nolointa kuitenkin oli, kun yhden ainoan kerran aamukiireessä Pajero kieltäytyi starttaamasta autotallista. Ei auttanut muu kuin tyytyä julkiseen kulkuneuvoon. Vika ei ollut Pajeron, vaan tietenkin aviomiehen, joka oli ”ihan vaan huvin vuoksi” kokeillut yhtä nippeliä ohjauspyörän vieressä. Se oli ajonestolaitteen kytkin – ihan niin kuin joku olisi halunnut viedä paloautonpunaisen pätkä-Pajeron.
Pajeron ja minun tieni ovat eronneet. Ei siksi, että olisin kokenut vihreän herätyksen, vaan siksi, että kone lopulta söi enemmän öljyä kuin dieseliä. Muistutin Milla Magiaa kaivautuessani esiin savupilvestä koulun parkkipaikalla. Vaihdoimme uljaan punaisen kiiturini pieneen harmaaseen dieselhiirulaiseen, joka uskollisesti vipeltää Länkipohjasta kanta-Jämsään – ja ihan vain pikkuisen luontoa kuluttaen.
